Neuloosi tarkoittaa sitä että hullaantuu neulomiseen. Ei haluaisi tehdä mitään muuta kun neuloa, kotityöt, läksyt ja muut saa jäädä. Jos kuitenkin tulee mentyä jumppaan tai kauppaan niin odotta vaan että kun pääsisi pian kotiin neuleensa äärelle.
Minulla ei tällä hetkellä neuloosia ole. Mutta eihän sitä tiedä. Tiedän niin hyvin mistä on kyse. Minulla alkoi neuloosi yläasteella. Ensin seiskalla (yläkoulussa) sillai rauhallisesti ja kahdeksannella se riistäytyi käsistä. Me saimme tuolloin katsoa hiihtoa ja olympialaisia TV:stä voimistelusalissa ja otin sinne mukaan yksinkertaisen kutimen. Neuloin noin 20 cm leveitä ja 1,5m pitkiä kaistaleita ruskean, oranssin ja valkoiseen sävyyn (värit olivat mun retrotapetista). Sitä oli helppo neuloa, aina oikeaa neuletta, ei tarvinnut katsoa alas ollenkaan ja mitä jännempää niin nopeammin puikot kävi 😅
Kun urheilujutut olivat ohi en pystynyt tunneilla olemaan enää paikallaan. Oli pakko saada neuloa, muuten en jaksanut keskittyä. En kuitenkaan halunnut provosoida niin neuloin pulpetin alla sukkapuikoilla. Hyvin se meni. Se oli siinä mielessä ihanaa aikaa että meitä oli monta jotka halusivat neuloa. Istuimme kirjaston lattialla ja neuloimme, mm ylipitkiä kaulaliinoja. Jossain vaiheessa näistä ylipitkistä kaulaliinoista tuli jo ongelma kun ne jäivät bussin oven väliin ja slalomhissin koukkuun. Puh!
Neuloosi meni jossain vaiheessa niin pitkälle etten pystynyt lähtemään edes diskoon ystävien kanssa, kun minun niin teki mieli neuloa. Kaverit istuivat minun sängylläni, "Että tulisit nyt mukaan" mutta minä vastasin aina ensi kerralla sitten kun tämä homma on valmis. Olinpa minä tylsimys, sorry kaverit.
Lukioaikana olin turhautunut istumiseen ja säntilliseen olemiseen. Ei ollut kurssimuotoista lukiota tuolloin, se olisi sopinut minulle paljon paremmin. Lukio oli ihan samanlaista kun yläkoulu, luokat ja aikataulut, sekä opetus. Ainoastaan porukka oli rauhallisempaa, ainakin minun luokassani. Olimme opettajien mielestä ihana luokka jossa saattoi hengähtää.
Sain kuitenkin jostain päähäni että minun täytyy tehdä yksi villapaita kuukaudessa. Luokkakaverini kyselivät jos minulla oli joku mummo joka neuloi minulle näitä. No, ei ollut, ainoastaan neuloosi. Ratkaisin lukion suhteellisen stressaavan aikataulutuksen sillä että neuloin samalla kun tein läksyt ja jos olin päättänyt että hiha täytyy tulla valmiiksi tänään, niin sitten otettiin unesta tunteja. Joskus niskaa poltti ja käsiä kramppasi, mutta vertasin urheilijoihin, ei hekään saa luovuttaa pienen kivun edessä.
Lukioaika menikin siinä sitten ja taisin neuloa ylioppilasjuhliinkin koltun. Kummallista oli että ei kukaan muu ollut näin hullu tai neuloosin lumoissa. Oli minulla onneksi kyllä yksi hyvä ystävä joka oli todella taitava käsitöissä ja hänen äitinsäkin oli innostunut, joten harrastimme paljon yhdessäkin.
Rakkaaksi jäi hänen äitinsä (nyt jo edesmennyt) minulle tekemä kalastajaneule sekä ystäväni minulle kirjatut keittiöpyyhkeet.
Hiukan neuloosi rupesi näyttämään rauhoittumisen merkkejä kun pääsin opiskelemaan käsitöitä, ensin taidekudontaa ja myöhemmin käsityönopettajaksi.
Jännästi sitä kuitenkin odotti näitä käsityöhetkiä, vaikka saimme tehdä käsitöitä monta tuntia päivässä. Mutta siinä oli varmaan se, että kun aina oppi uutta, niin se sitten taas koukutti osaltaan. Ja, että oli yhtä käsityöhulluja kavereita!
Poikakaverikin sai joskus jotain.
