Yhteisöllisyys

Viime tekstiiliopettajassa kerrottiin Ompelulaneista, missä samanhenkiset ihmiset kokoontuvat tekemään käsitöitä yhdessä ja kutsuttiin ilmiötä yhteisöllisyydeksi. Se onkin kiinnostava aihe koska olen sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaaja, missä yhteisöllisyys on olennainen osa. Olemme myös paljon keskusteltu aiheesta, liittyen koirakerhotoimintaan ystäväni Marin kanssa.

Yhteisöllisyys käsityössä

Käsityössä yhteisöllisyyttä on ollut luonnollisena osana. Esimerkiksi kun kangaspuita loimitetaan on paljon kätevämpää olla monta ja jos vielä on hyvä henki niin yhteisöllisyys, yhteinen tekeminenm motivaatio ja luottamus toteutuu. Korsnäsin villapaita on toinen hyvä esimerkki. Villapaitaa neulottiin yhdessä, tiiviissä ympyrässä. Toinen esimerkki on ompeluseurat. Muistan lapsuudestani kuinka tärkeät ompeluseurat olivat äidilleni. Tehtiin käsitöitä, rupateltiin ja juotiin kahvia sekä syötiin herkkuja. Mikäs sen mukavampaa.

Yhteisöllisyys käsityöluokassa

Koululuokassa yhteisöllisyys voi muodostua yhteisen tekemisen kautta. Se ei kuitenkaan ihan joka kerta toteudu, joskin usein uskoisin. Asiaan liittyy myös opetusmenetelmät, opettajajohtoisuus ja luokan henki. Muistan kun opiskelin käsityönopettajaksi 1980-luvulla niin luovuutta, yksilöllisyyttä ja oppilaslähtökohtaisuutta esitettiin uutena asiana opetukseen. Itse olin käynyt ala-asteen 1970-luvulla, jolloin huolellisesti tehty tuote oli opetuksen päämäärä. Opetuksen aiheet olivat opetussuunnitelmassa, joskin uskallan väittää että meidän opettaja oli valinnut tuotteet itse. Me saimme edistyksellisesti valita väri ja joskus kangas. Me teimme kuitenkin aina ihan samaa työtä. Muusta ei ollut puhettakaan.  

Aikaisemmin 1900-luvulla oli käsityö ollut tärkeä hyöty näkökulmasta. Oli tärkeää osata tehdä omat sukat ja osallistua perheen tarpeisiin. Materiaalia kunnioitettiin suuresti, sitä ei ollut paljoa. Työssä vallitsi kuri ja opettaja purkasi työn kunnes tulos oli hyväksyttävä. Asiat oli tehtävä määrätyllä tavalla. Monet lapset kamppailivat tekniikan kanssa, joskin uskon että monet kamppailivat myös kaunokirjoituksen kanssa. Fontit olivat koukeroisimmat ja kirjoitettiin mustekynällä. Jokainen oppilas arvioitiin tuotteen pohjalta.

Ryhmätyöt olivat erittäin pop 1980-luvulla kouluissa. Ruvettiin miettimään miten ryhmätyötä arvostellaan ja muutenkin ruvettiin keskustelemaan käsityön prosesseista. Tähän lisättiin keskustelu yksilöllisyydestä. Tästä voi sanoa että muodostui käsityöprosessi. Yksilöllinen (usein) prosessi johon kuuluu suunnittelu, tekeminen ja arviointi lyhykäisyydessään. Piakkoin syntyi Linnea Lindforsin ja Pirkko Anttilan väitöskirjat aiheesta. Elettiin pioneeriaikaa käsityökasvatuksen tullessa akateemiseksi aineeksi.

Yksilöllisyys tavoitteellisena ajatuksena löikin läpi, ei todellakaan pelkästään käsityönopetuksessa, vaan koko yhteiskunnassa. Tuntui kun kaikki olisi tähdännyt oman itsensä tutkimiseen ja kehittämiseen. Osallistuin siihen itsekin opettajana. Minun piti koko ajan kehittyä professiossani ja saada näkyviä tuloksia aikaan. Opetuksen teemoiksi tulivat  myös esimerkiksi itsenäinen työskentely ja ongelmanratkaisutaidot. Samaan aikaan suuret vaateketjut tulivat Suomeen. Vaatteet olivat halpoja ja houkuttavia. Käsityön tarpeellisuutta arvioitiin. Oppilaat kertoivat että käsityö on kivaa, mutta vaatteita saa kaupasta, niinkuin mikro-ruokiakin ja vanhemmat toivoisivat kieltenopetusta käsityön sijaan. Tähän aikaan oppilailla oli vielä taitojakin, jotka myöhemmin hiipuivat uusien ikäluokkien tullessa kouluun. Varsinkin yläkoulussa tämän huomasi.

Tänään käsityökasvatus tähtää yhteistyöhön muiden aineiden kanssa, toivotaan poikkitieteellistä otetta. Tästä teinkin itse dokumentoidun kokeilun 2000-luvun alussa. Halusin kokeilla jotain ns uutta väitöskirjaani* varten. Sen verran voin paljastaa että onnistuneessa projektissa yhteisöllisyys toteutui, mutta toisenlaisiakin tuloksia tuli.

Ompelulanit

Summa summarum; yhteisöllisyys muodostuu tänäpäivänä helpoiten vapaaehtoisissa ryhmissä, missä on yhteistä tekemistä, vastavuoroinen toisensa hyväksyminen ja motivaatio. Yhteisöllistä tuotetarvetta kun juuri nyt ei ole ollut. Omat kokemukset ompelulaneista ovat mahtavat. Ompelulanit tuovat energiaa ja inspiraatiota ja usein päädymme vaatteiden uusiokäyttöön ja inspiroimme toisiamme. Tekstiilien tuotannossa käytetyt myrkyt, melkein orjatyöhön viittaavaat työolosuhteet ja tekstiilit ongelmajätteenä puhuttaa. En voi myös olla miettimättä, mitä sitten tapahtuu jos emme saakaan halpoja vaatteita ja kankaita ulkomailta, sekä taitomme tuottaa niitä itse on myös kadonnut? 

Tässä pieni ajatusten avaus - voi olla että jatkan pohdintaa myöhemminkin.

 *Väitöskirjaa siitä ei tullut, mutta pyrin julkaisemaan sen e-kirjana tai osissa blogissani.