Minua on aina kiehtonut hiljainen tieto (tacit knowledge) koska se on haastava tiedostaa ja sanoittaa, mutta silti erittäin tärkeä osuus meidän tekemisestä. Hiljaista tietoa harvemmin dokumentoidaan, koska se jolla sitä on ei välttämättä tiedosta omaa tietoaan tai sitä pidetään omana omaisuutena. Hiljainen tieto perustuu siihen mitä on itse kokenut, mitä on nähnyt ja tulkinnut elämänsä aikana. Sain ajatuksen yrittää dokumentoida cockeri harrastetusta ja kasvatusta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta ja toivoin että saisin jutella ihmisten kanssa jotka ovat itse kokeneet esimerkiksi 1970-luvun. Asiahan on mielestäni niin, että meillä on tällä hetkellä paljon enemmän työkaluja kuin aikaisemmin (kuvantamiset, tutkimukset, dna-tutkimukset- mutta olemme voineet menettää tärkeitä työkaluja uuden innostuksen edessä.
Aloitan kuvaamalla viittä vuosikymmentä haastateltavien kokemuksien mukaan ja lopussa pohdinto mitä näillä vuosikymmenillä olisi mahdollisesti annettavaa tähän päivään.
1970-luku
Täytin 1974 11-vuotta ja sain ensimmäisen koiranpentuni (englanninspringerspanieli). Siihen asti koirakontaktit olivat suureksi osaksi olleet sekarotuinen collien näköinen maalaiskoira, jolla oli koirankoppi pihassa, oli kiinni kettingissä ja ruokittiin ruoan tähteillä. Toisaalta vapaana kulkena koira ei ollut täysin tavaton näky. Tämä oli aika tavallinen käytäntö siihen aikaan maaseudulla. Minulle oli suuri kunnia jos sain viedä sille ruoan ulos. Toinen koirakontakti oli äidin tädin hienosto mäyräkoira, joka nappas nilkasta pöydän alla jos liikutti jalkojaan kahvipöydässä. Jostain kuitenkin kova koirakuume oli syntynyt jos noin kuusi vuotiaana, sain sitten undulaatteja, kissan ja pikkusiskon, mitä toivottiin että riittäisi, mutta eihän se riittänyt. Löysimme springerspanielipennun sanomalehtimainoksen kautta. Rodusta en tiennyt yhtään mitään, mitään koirakirjoja minulla ei ollut. Sitä paitsi kun minulta kysyttiin haluanko sellaisen, muistan ajatelleeni että mikä tahansa koira käy, kunhan saan oman. Valitsin pennun myös itse pentulaatikosta. Sain ottaa minkä vaan ja myöhemmin tajusinkin valinneeni takakorkean.
Tähän aikaan oli ollut rotukoiria jo jonkin aikaa, se ei ollut uutta mitenkään, mutta tiedon saanti oli vaikeampaa jos ei sattunut syntymään koiraperheeseen tai ollut kasvattavia tuttavia. Koiria mainostettiin aikakauslehdissä, oli niin sanottuja myyntipalstoja jossa myytiin ihan kaikkea, ja niissä lemmikkiosio. Koirakerhot olivat vielä aika harvinaisia, koirakouluja ei ollut yhtään. Näyttelyjä järjestettiin ja niiden merkitys oli suuri jotta sai nähdä eri rotuja. Kennelliitto oli olemassa* ja liityinkin heti 1974 ja sain Koiramme lehden kotiin. Katselinkin ihaillen kasvattajien hienoja koiria ja jotkut kennelnimet ovatkin jääneet mieleen, esimerkiksi Leawenworth. Tähän aikaan olin aika avoin rotujen suhteen ja innostuin herkästi näyttelyissä eri roduista, joten Dandie-dinmont- ja Skyeterrieri olivat seurattujen listalla, mutta vakava kiinnostus syntyi salukiin ja afghaaniin noin 14-vuotiaana. Tilasin rotukirjoja jenkeistä, koska täältä en löytänyt ja kirjoitin myös suoraan Kennelliittoon kun minulla oli vaikea löytää tietoa esimerkiksi salukista. Kennelliitosta minun kirje lähetettiin salukikasvattajalle joka kirjoitti minulle 12-sivuisen käsinkirjoitetun kirjeen täynnä tietoa rodusta. Sain myös kutsun kasvattajan luo tutustumaan rotuun.
Koiramme-lehden merkitys oli valtava. Lehdessä ilmoitettiin näyttelyistä (jokaisessa lehdessä oli näyttelyn ilmoituslomake. Ilmoittautumiset lähetettiin paperimuodossa postin kautta), siellä oli lista syntyneistä pennuista, trimmaajista ja muita mainoksia. Suomen Spanieliliitto ry, joka toimii Suomen kaikkien spanielirotujen virallisena keskusjärjestönä ja rotujärjestönä, on perustetettiin vuonna 1964, joten ryhmäkohtaisia järjestöjä oltiin perustettu. Vielä vanhempi yhdistys on Suomen Spanielikerho ry, joka nykyään tunnetaan nimellä Etelä-Suomen Spanielikerho nuodesta 1947. Monet 1920-luvun alussa perustetut kerhot liittyivät palveluskoira toimintaan tai metsästykseen. Kerhoja innostuttiin perustamaan 1950-eteenpäin ja määrä nousi seuraavina vuosikymmeninä huimasti. Paikallinen Vaasan Koirakerho perustettiin 1977 ja lähdin heti aktiivisesti mukaan toimintaan. Tähän aikaan perustettiin monta muutakin koirakerhoa. Kaupungistuminen, elintason nousu ja lisääntynyt vapaa aika mahdollisti harrastamisen ja nosti koirien suosiota lemmikkinä. Koirakerhoja arvostettiin ja kehitettiin. Monet järjestivät säännöllisesti näyttely- ja tottelevaisuusharjoituksia, opinto- ja näyttelymatkoja, joulujuhlia ja teemapäiviä rotuparaatein ynnä muuta. Ihmiset olivat aktiivisia ja innostuneita. Kasvattamisesta innostuttiin, rotukoiria tuotiin Suomeen ja pentuja tehtiin. Tällöin esimerkiksi cockerspanielista tuli todella suosittu ympäri koko maailman mikä johti lieveilmiöihin, maailmalla esiintyi pentutehtailua ja pentujen salakuljetusta, Suomessakin pennutettiin ahkerasti ja cockerspanieleiden luonteisiin tuli suuret haasteet. Tänä aikana herättiin ongelmiin, perinnöllisyyden merkitykseen sekä sairauksiin ja rakenteeseen liittyen, että luonteisiin kuten mainitsin. Ongelma oli vähäinen tieto. Meillä oli rekisteröintipaperit, missä luki suku, mutta ei muuta. Koirista yleensä ei ollut kaikkien saavutettavissa olevia tietokantoja. Miten ihmeessä rotukoiria sitten kasvatettiin? Miten löytyi sopiva uros? Oliko värillä väliä? Miten saatiin tietoon sukutaulut? Tiedettiinkö perinnöllisistä sairauksista? Osattiinko laskea siitosprosentteja? Miten emä hoidettiin? Oliko jotain kantavalle nartulle suositeltua ruokaa? Lisiä? Oliko matolääkkeitä? Oliko ultra- tai röntgen mahdollisuus? Entä jos tuli synnytyskomplikaatioita? Milloin hännät typistettiin? Missä pentuja mainostettiin? Oliko kasvuhäiriöitä? Sairauksia? Miten pennun ostajaa opastettiin?
