Kun peti on tyhjä

Juttu julkaistu Cockerspanielilehti 1/2025

Teksti ja kuvat: Annika Kontturi-Salmi

Cockerspanieli-lehdessä nro 2/2024 oli juttu yhdestä koiranomistajalle raskaimmista ja vaikeimmista päätöksistä, eli koiran eutanasiasta. Jutussa keskityin koiraan ja koiran elämänlaadulliseen näkökulmaan. Kirjoittamisen jälkeen jäin pohtimaan sitä, että pitäisikö jutulle tehdä jatko.  Silloin kun koira esimerkiksi sairastuu vakavasti ajattelemme luonnollisesti ensisijaisesti koiraa ja koiran hyvinvointia. Entä koiranomistaja? Aina ei lähipiiristä löydy kuuntelijoita tai eläinystäviä, jotka ymmärtävät. Virpi Huuskon haastattelussa tuli myös ilmi kuinka paljon on yksinäisiä ihmisiä, joille koira on kaikki kaikessa. Mitä heille tapahtuu, kun koira kuolee?   Emme myöskään voi jättää itseämme koiranomistajina huomiotta, vaikka emme yksinäisiä olisikaan. Koira on useimmille meistä perheenjäsen, josta on todella vaikea luopua ja suru voi olla ahdistava. Surun tuoma ahdistus ja pelko voivat myös olla syitä miksi siirrämme viimeistä päätöstä liiankin kauan. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että suru on terve reaktio menetykseen.

On hyvä kuitenkin muistaa, että koemme surun ja luopumisen yksilöinä, ja tilanteet ovat aina yksilöllisiä. Mitään oikeaa tai väärää tapaa surra ei voi sanoa. Aikaisemmin suru on nähty työnä, joka sisältää viidestä seitsemään eri vaihetta riippuen tilanteesta. Nykyään surua ei nähdä näin lineaarisena, joskin vieläkin tunnistetaan muutamia tyypillisiä vaiheita kuten sokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen. 

Toinen arka asia on saako koiran tai eläimen poismenoa surra? Me koiranomistajat ymmärrämme yleensä hyvin toistemme surua koiran poismenosta ja voimme siihen samaistua. Voimme kuitenkin esimerkiksi työpaikalla kohdata ihmettelyä tai hämmästelyä esimerkiksi niin kutsutuilta “ei-eläinihmisiltä”, “sehän oli vaan koira” -tyyppisesti. Toisaalta ystävän tai omaisen surun kohtaaminen on aina vaikeaa, koska myötäeläjänäkin voi tuntea itsensä avuttomaksi. Tapahtunutta ei pysty poistamaan, eikä sanat tahdo riittää. Voi olla lohduttavaa tiedostaa, että surija harvoin kaipaa ratkaisuja - päinvastoin myötätunto ja tuki riittävät. Voit esimerkiksi kysyä josko voit olla avuksi tai mitä surija kaipaisi.

Ensimmäisessä sokkivaiheessa tapahtuma tuntuu epätodelliselta. Vaikka koira olisi jo vanha, kävellyt jo vuosia kankeasti, kuulo ja näkö heikentynyt, ollut pidätyskyvytön, vaikeasti sairas, leikattu jo muutaman kerran, niin eutanasiapäätöksen lopullinen tekeminen tai kuolema voi tulla sokkina. Sokki vaikuttaa kuuluvan asiaan, koska emme pysty henkisesti  täysin varautumaan  kuoleman lopullisuuteen, vaikka se olisikin ollut pitkään tiedossa.

Minun ensimmäinen koirani kuoli kun olin kaksikymppinen. Olin saanut sen täyttäessäni yksitoista ja koin, että se oli täysin minun vastuullani (vaikka vanhemmat tietenkin kustansivat ja auttoivat). Muistan, kuinka surin sitä varmaan pari vuotta ennen kuin tein eutanasiapäätöksen. Sille tehtiin kaksi nisäleikkausta viimeisinä vuosina, sille tuli kieleen kasvain ja se puri öisin tassuaan. Aavistin, että joudun luopumaan siitä jossain vaiheessa, mutta olin liian nuori käsittelemään asiaa yksin. Koin kuitenkin, että en saa antaa periksi. Koiralle oli jo tehty kaksi suurta leikkausta, jotka olisivat olleet täysin turhia, jos luovutan. Olin omasta mielestäni kiitollisuudenvelassa eläinlääkärille, joka oli yrittänyt auttaa. Olen ihan varma siitä, että olisin saanut apua päätöksentekoon, jos olisin pystynyt puhumaan asiasta. Lopulta, kun tuttu eläinlääkäri oli lomalla, tein päätöksen. Hautasimme isäni kanssa koiran koirien hautausmaalle ja minun itkulle ei meinannut tulla loppua. Nyyhkytin hysteerisesti. Ilma oli kolea ja tumma niinkuin sen usein tahtoo olevan, tai tuntuu siltä.

Toisen kerran koin surusokin mystisesti sairastuneen nuoren lupaavan hevosen kanssa, josta ei löydetty mitään vikaa, mutta joka menetti kävelykyvyn ilman mitään selkeää syytä. Vaikka ei ollut kyse koirasta, uskon että moni voi tunnistaa itsensä tapahtumien kulusta. Hoidin hevosta puolitoista kuukautta, piikitin aamuin illoin vahvoja kipulääkkeitä. Sen karva kiilsi, häntä oli paksu ja se raahautui joka päivä portille minua vastaan, korvat höröllä, silmät kirkkaina, innostuneena siitä mitä tekisimme sinä päivänä. Hoidin ja uskoin. Vasta kun ystävä toiselta paikkakunnalta tuli meitä moikkaamaan tapahtui muutos. Hän näki että toivoa ei ollut, auttoi ottamalla ohjat käsiin. Ystäväni luotsasi minua vaikeassa päätöksessä ja monen monessa asiassa, mitkä piti selvittää hevosen eutanasiaan liittyen. Toimin täysin sokissa, hoidin asiat, lapset ja kävin työssä automaattiohjaus päällä. Voin hyvin ajatella että samantyyppinen tunne tulee esimerkiksi nuoren koiran sairastuessa syöpään, immuunisairauksiin tai kun esimerkiksi sisäelin yllättäen pettää. Eläin näyttää terveeltä ja kauniilta, jolloin on vaikea uskoa tapahtumia todeksi. 

Koin myös tällaisen yllätyksen parikymmentä vuotta sitten. Minun erittäin elämäniloisen, energisen ja terveen näköisen koiran vakava sairaus löydettiin yllättäen. Koiralla oli korvatulehdus, jota hoidettiin, mutta syyksi oletettiin allergiaa. Lopulta koira kuvattiin ja todettiin, että se oli täynnä kasvaimia aivoissa, selässä ja vatsassa. Kasvaimet aivoissa olivat niin suuret, että jouduin tekemään lopettamispäätöksen riskien takia. Katsottiin, että kasvaimet olisivat saattaneet muuttaa koiran käytöstä nopeastikin, joten koska meillä oli pieni lapsi, eläinlääkäri ei suositellut minun sitä riskiä ottavan, eikä parantumisesta ollut silloin toivoakaan. Sillä elämänkokemuksella mitä minulla on tänään, ymmärrän että näin voi käydä, mutta silloin olin aika järkyttynyt. Muistaakseni sain koiran vielä  hetkeksi kotiin, mutta lopettamispäätös oli tehty. Silloin en pystynyt puhumaan asiasta. Onneksi ystäväni tuli mukaan kun veimme koiran viimeiselle matkalle. Kävelimme sinne 6 km. Jostain syystä en halunnut autoilla, vaan kävellä vielä viimeinen lenkki. Lopetuksen jälkeen jätin klinikan roskakoriin uuden kaulapanna ja hihnan. En pystynyt niitä kantamaan kotiin. Muistan myös myyneeni melkein ilmaiseksi kaikki koiraan liittyvät -  trimmikoneen, sängyn, sakset, häkin ym kallista. En kestänyt nähdä niitä enään. Jälkeenpäin kaduin nopeaa toimintaani ja kun kohtasin kohtalotoverin, joka myi omiaan, en pystynyt niitä ostamaan. 

Joskus tuntuu, että sokkivaihe tulee jo ennen kuolemaa. Olen kokenut tämän muutaman kerran, esimerkiksi kun koiran hyvänlaatuinen kasvain on viikonloppuna muuttunut aggressiiviseksi syöväksi  (leikkausaika oli jo sovittu) tai kun suhteellisen vanhalle koiralle yllättävästi ilmaantui kovat kivut ja pelkotilat. Joskus asiat voivat muuttua parissa päivässä. Joskus voi jäädä mahdollisuus parin päivän ajan hemmotella koiraa sen viimeisinä elinpäivinä. Itse olen saanut siitä lohtua silloin, kun se on ollut mahdollista. Koira on saanut ehdottoman parhaat herkkunsa, käyty suosikkilenkeillä, löhöilty sohvalla - tehty sitä mistä koira on pitänyt. Jos vointi on ollut huono, koiraa ei ole jätetty hetkeksikään yksin, vaan joku perheestä on ollut sen vieressä koko ajan. 

Koiran kivun näkeminen on raastavaa. Huomaat esimerkiksi, että kipulääkkeet auttavat vain hetken tai vain heikosti. Sitten huomaat tuntien kuluessa, että tällä kertaa ei suunta muutu parempaan kipulääkityksestä huolimatta. Tunnet kylmäävän tunteen, sokin. Tuntuu kuin olisi mennyt ikuisuus, mutta kyse on vain ollut parista päivästä siitä, kun ensimmäisen kerran huomasit koiran oireilevan, siihen kun se lopulta pääsi kivuistaan. Kun näissä tilanteissa minua/meitä on tukenut rauhallinen ja empaattinen eläinlääkäri, niin lopusta on tullut kaunis, helpottava - jopa valoisa tilanne. Näissä tilanteissa on itsekin lopulta ymmärtänyt, että koira tuli päivänsä päähän, sekä henkisesti että fyysisesti, vaikka se meni nopeasti. Jälkeenpäin voi tulla epätodellinen olo - mitä oikein tapahtui? Teinkö kaikkeni? Huomasinko oireet liian myöhään, ja niin edelleen. Tällöin ovat eläinlääkärin sanat ja lääketieteelliset selitykset erityisen tärkeitä. On tärkeää saada tietoa esimerkiksi aggreessivisen syövän käyttäytymisestä. Aggressiivinen syöpä kun on usein nimensä veroinen.

Nuoren koiran kuolema tulee usein täysin nurkan takaa ja odottamatta. Maailmaa pysähtyy ja mikään ei ole enään niin kuin ennen. Tuttavapiirissäni on ystäviä, jotka ovat menettäneet nuoren koiransa liikenneonnettomuudessa. Näitä tilanteita on edeltänyt suuri ilo vieraista tai perheenjäsenistä, jotka ovat ajaneet pihaan tai pihatiellä. Helposti ajattelee, että liikenneonnettomuudet tapahtuvat moottoritiellä tai kaukana kotoa, esimerkiksi karkumatkalla, mutta kokemukseni mukaan ne ovatkin tapahtuneet lähellä kotia. Nämä tilanteet voivat johtaa syyllisyyden tunteisiin, vaikka kyse on harmillisesta onnettomuudesta. Näissä tilanteissa tulee epätodellinen olo, kun se, mitä vähiten odottaa, tapahtuu. Meidän perusturvan tunne voi särkyä. Syyllisyys voi muuttua vihan tai pelon tunteiksi.

Joskus kuolema voi olla helpotus, niin kamalalta kun se kuulostaakin. Kyseessä voi olla kroonisesti sairas koira, joka on kituuttanut pitkään. Koiraa on pistetty ja tutkittu kaikin tavoin, kun vikaa on etsitty. Lopulta tutkimukset ovat tyhjentäneet omistajan varat. Silloin loppu voi olla surullinen, mutta samalla helpottunut. Elämä on voinut kiertää kehää ja lopulta huonoja muistoja on enemmän kuin hyviä. Näin voi myös käydä aggressivisen koiran kuoltua. Jos perhe on esimerkiksi pelännyt koiraa, sitä on rajoitettu, vartioitu, ennakoitu ja aina eletty jännityksen vallassa, niin koiran pois päästäminen voi olla sokki ja lopulta helpotus. Silti suru on läsnä. 

Joskus nuoret koirat ovat myös hyvin touhukkaita. Eivät osaa varoa, maistelevat, kiipeilevät ja juoksevat. Joskus tulee myös päinvastainen tunne, eli ihme että pysyvät hengissä vaikka nielevät purukumia, sukkia, kiviä, lehtiä, leluja, palloja ja paljon muuta. Joskus se voi kuitenkin olla pienestä kiinni - koira selviää vaikka nielaisi tinasotilaan, mutta ei kun söi puolikkaan tatin. Minua lohdutti kerran eläinlääkäri, että koira ei tiedosta kuinka pitkä sen elämä oli. Se tietää vain sen, että sen elämä oli hyvää, vaikka se oli lyhyt. 

Me suremme yksilöllisesti ja joskus voi olla vaikea ymmärtää toisen tapaa surra myös perheen sisällä. Siinä kun joku näkee että toinen suree liian kauan tai on liian masentunut, toisen mielestä toinen ei välitä, on kylmä tai liian iloinen. Surua ei kuitenkaan voi mitata, eikä itku ole surun mitta. Joku itkee ulospäin, toinen voi itkeä sisäänpäin.  Toinen haluaa puhua ja muistella, kerta toisen jälkeen, toinen ei halua puhua ollenkaan, vaan keskittyy uusiin harrastuksiin tai uppoutuu tekemiseen. Surussa voi olla vaikea huomioida muita perheenjäseniä. Voi olla erityisen haastavaa tietää, miten suhtautua lapsen suruun. 

Jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten, ja perheillä voi olla yllättävänkin erilaisia periaatteita suhtautumisessaan lapsen suruun. Aikuinen voi kertoa lapselle tähdestä taivaalla, kun toinen aikuinen kertoo aika yksityiskohtaisesti tapahtumista. Kirjallisuudessa suositeltiin auttamaan lasta työstämään surua auttamalla lasta muistelemaan (koiraa) eri tavoin; “muistatko kun koira hyppäsi laiturilta tai söi isän kengät” -tyyppisesti. Pääasia että mahdollistaa muistamisen, vaikka valokuvien avulla ja antaa lapselle mahdollisuuden muistella ja puhua. Suru ja luopuminen voivat olla raskaita tunteita, mutta esimerkiksi koiran äkillinen katoaminen, voivat vaikutta lapseen henkiseen turvallisuuden tunteeseen myöhemminkin, jos siitä ei puhuta. 

Toinen ryhmä, joka voi jäädä huomiotta, on nuoret aikuiset, varsinkin jos ovat jo muuttaneet kotoa pois. Koira on voinut olla heille erittäin tärkeä lapsuudessa ja nuoruusvuosina, ja sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, kun eivät enään asu kotona. Koira on kuitenkin ollut heille tärkeä, joten olisi hyvä tarjota heille mahdollisuus sanoa hyvästit tai tulla mukaan viemään koiraa viimeiselle matkalle. Itselleni kävi juuri näin. Olin viemässä meille kaikille todella rakasta koiraa viimeiselle matkalle sen aggressiiviseksi muuttuneen syövän takia. Onneksi nuori eläinlääkäri ymmärsi kysyä perheestä, jolloin mainitsin että toinen poikani opiskelee ja toinen on töissä, kumpikaan ei asu kotona. Hänen kehotuksesta soitin molemmille ja kysyin että haluavatko he tulla mukaan ja molemmat halusivat. Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen eläinlääkärille joka osasi olla kaukaa viisas. 

On hyvä muistaa että voi tuntea onnea ja olla onnellinen surusta huolimatta. Kauniit muistot voivat olla onnellisia, vaikka samalla itkisikin suruun.  Jossain vaiheessa elämä niin sanotusti voittaa. Jaksaa kohdata muita koiranomistajia ja heidän koiriaan, kertoa omasta koirastaan ja muistoistaan. Voi olla että jaksaakin lähteä mukaan lenkille tai ottaa hoitokoiran. Surusta tulee kaunis viesti kiintymyksestä, jota tunsi ja tuntee omaa koiraa kohtaan. Jos huomaa läheisessä tai itsessään pitkäkestoista ja vahvaa ahdistusta, eikä millään saa kiinni arjesta, kannattaa hakea ammattiapua. 

Olipa kuolemaa sitten osattu odottaa, tai se tulee yllätyksenä, niin aluksi koemme sokin. Aikaisemmat menetykset tulevat mieleen ja lisäävät ahdistusta. Tulee neuvottomuuden ja avuttomuuden tunteita, yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Voi myös tuntea vihaa, katkeruutta tai kateutta, tai kieltää tapahtuman. Tavalliset asiat voivat menettää merkityksen, mikään tai ketään ei kiinnosta, mikään ei tunnu miltään ja mitkään asiat ei lohduta. Elämän tarkoitus voi hetkellisesti kadota. Ei voi, eikä saa, iloita mistään. Haluaa vaan olla yksin. Voi tuntua siltä että kukaan ei ymmärrä.  

Tämän akuutin surun jälkeen alkaa hiljainen sopeutuminen menetykseen ja toipuminen. Suru muuttaa muotoaan ja arki alkaa pikkuhiljaa sujumaan. Tavalliset arjen asiat ovatkin tärkeitä toipumiseen, nämä vanhat kliseet että pitää syödä, nousta ylös, pukeutua, ulkoilla ja yrittää nukkua. Alussa voi olla vaikea kohdata koiranomistajia, joiden kanssa on aikaisemmin käynyt koiralenkeillä tai näyttelyissä. Kaikki oman koiran tavarat, hihnat, ruokakupit, pedit ja tarvikkeet nostaa tunteet pintaan. Joku siivoaa kaikki tarvikkeet heti pois, toinen pitää vesikupin pitkäänkin paikallaan. Aikaisin herääminen, ruokkiminen, ym rutiinit voivat muistuttaa itsestään. Voi olla että aamulla kun herää, ei muista että koiraa ei enää ole. On nähnyt koirasta unta ja vasta herättyään tapahtumat muistuvat mieleen. Voi olla että ostaa koiranruokaa tai kiiruhtaa töistä kotiin, kunnes muistaa että eihän minulla ole enään koiraa ja suru tuntuu taas yllättävän. Se, miten kauan surutyö kestää, on myös yksilöllistä ja koska on esimerkiksi valmis kutsumaan sen uuden perheenjäsenen kotiinsa. Jollakin se kestää vuoden, toinen haluaa sen pian. 

Jossain vaiheessa huomaa kertovansa hauskoja anekdootteja ystävilleen tai muille koirakavereille. Pystyy katselemaan kuvia itkemättä tai tuntematta surua. Sitä hakeutuu mukaan harrastustoimintaan, roikkuu sosiaalisessa mediassa roturyhmissä ja seuraa sataa koiraa Instagramissa,  tutkii kasvattajalistoja, kulkee näyttelyissä ihailemassa muiden koiria ja auttaa kavereita koirien hoidossa. Pian se kiva koirakaveri on siinä sylissä, oli se sitten oma tai hoidokki. 

Lopuksi - 

💓jokaisella koiralla on oma paikka sydämessäni 

ja 

💚jokainen koira on osa omaa elämäntarinaani. 

Lähteet:

Duodecim (2020). Suru. Lahti Tuuli (toim.). Kustannus Oy.

Koiranomistajan vaikein päätös

(c) Annika Kontturi-Salmi ja Cockerspanieli (Cockerspanielit ry jäsenlehti).

Se vaikein päätös.

 

Teksti: Annika Kontturi-Salmi

 

Sinä hetkenä, kun pentu on muuttamassa uuteen, pennusta ikionnelliseen, pentuhuumassa olevaan perheeseen, ei välttämättä tule keskusteltua siitä miten toimia, jos joku vakava onnettomuus tai sairaus osuu kohdalle.  Harvemmin tulee myöskään keskusteltua siitä, miltä tuntuu luopua vanhasta koirasta johon on kiintynyt niin syvästi, että ei voi kuvitella miltä tuntuisi jos sitä ei enää olisi. Kun koiria tai muita eläimiä on ollut aikaisemmin, on joutunut miettimään tätä asiaa omalta kannalta kokemuksen kautta ja osaa hiukan varautua.

 

Tänä päivänä vaikuttaa siltä, että voi olla vaikeampi tehdä lopullinen päätös koiran elämän lopettamisesta, kuin ennen. Koirien hoitomahdollissudet ovat kehittyneet valtavasti, voimme vakuuttaa koiramme korkeastakin summasta ja meille voidaan tarjota lainoja hoitokuluja vastaan, tämä on saattanut vaikuttaa koirien hoitoon liittyvään eettiseen näkökantaamme.  

Voisimme ajatella, että koiran lopetus on ainoastaan henkilökohtainen päätös, mutta sitä se ei oikeasti ole. Me kaikki olemme osa yhteiskuntaamme, omaa kulttuuriamme ja uskontoamme riippumatta siitä, missä asumme, mistä meidän moraalimme muodostuu, ja myös meidän yhteiskunnassamme vallitsevasta käsityksestä mikä on oikein ja väärin.  Tämän lisäksi meillä on omat henkilökohtaiset eettiset asenteet ja näkökulmat, sekä arvot mitkä vaikuttavat toimintaamme. Nämä asiat vaikuttavat tulkintaamme, milloin koira kärsii, mitä on koiranarvoinen elämä, onko eutanasia sallittu, missä tilanteessa ja niin edelleen.

 

Onko koira lemmikki ja perheenjäsen vai näyttelyesine, urheiluväline, terapeutti, työkoira, metsästäjä tai tuotantoeläin? Meillä suurin osa koiranomistajista vastaavat, että koira on perheenjäsen, vaikka sen kanssa käytäisiin näyttelyissä, työssä, harrastettaisiin tai metsästettäisiin. Silti tiedostamme, että koiran asema voi olla huomattavan erilainen eri kulttuureissa. Eli kulttuuri ja ympärillä oleva yhteiskunta vaikuttaa siihen miten näemme koiran ja eläimet yleensä. Koiran ja ihmisen yhteiselon katsotaan alkaneen yhteisestä hyödystä, koira on saanut ruokaa ja ihminen turvaa. Myöhemmin teollistumisen myötä ihminen keksi käyttää koiria koe-eläiminä ja eläinten massatuotanto aloitettiin (tuotantoeläimet). Aikaisemmin Suomessa oli suhteellisen tavallista että koira asui ulkona koirankopissa kettingin päässä. Samalla kun ihmisten elinolot ovat parantuneet, olemme kaupungistuneet ja teollinen sekä teknologinen kehitys on ollut huimaa, niin ovat myös koirien elinolosuhteet muuttuneet viimeisimpien 50 vuoden aikana. Koiriin liittyvät oheistoiminnat kuten koiranruokateollisuus, tarvikkeet ja lelut, koulutus- ja harrastustoiminta sekä koirien terveydenhoito ja eläinklinikkatoiminta ovat kasvaneet yhteiskunnallisestikin merkittäväksi liiketoiminnaksi. Vielä 1990-luvulla oli yleisempää että eläinlääkäri suositteli eläimen eutanasiaa. Muistan hyvin kun cockerini eläinlääkäri painotti minulle, että kun olet ottanut eläimen hoitaaksesi, niin vastuullasi on pitää huolta siitä, että sen ei tarvitse kärsiä.

 

Koiramme ovat tänä päivänä perheenjäseniämme, joilla on sama elämäntyyli kuin meillä. Koirat harrastavat, matkustavat, asuvat ja elävät kuten me. Koirille annetaan nimet, niiden terveydestä huolehditaan rokottein, ne madotetaan ja sairaudet hoidetaan. Koiriin liittyvä lääketiede on kehittynyt valtavin harppauksin. Koirat ruokitaan hyvin, siitä on kauan kun ruokajätteet olivat koiran pääruoka. Koirille puhutaan ja monet käyvät vähintään pentukurssin. Koirat viettävät syntymäpäiviä ja osallistuvat joulun sekä muiden pyhien viettoon. Koiria kuvataan ja videoidaan, niiden elämästä jaetaan kuvia ja kertomuksia ystävien kanssa. Joskus koira on ainut ystävä ja ihmisen korvike. Koiran kuollessa haluamme säilyttää tuhkan muistona. Koirat elävät vieressämme kuten me. Ei ole ihme, että vertaamme koiran elämää ihmiseen ja haluamme antaa sille kaiken. On myös ymmärrettävää, että kun koira käyttäytyy kun koira, se tuntuu meistä vieraalta ja vaikealta. Koira ei tällöin sovi rooliin joka sille on annettu. On myös ymmärrettävää, että meidän on vaikea tehdä koiran lopettamispäätöstä koska koira on perheenjäsen ja eutanasia ei ole Suomessa hyväksytty ihmisille. Olemme myös kaupunkilaistumisen myötä vieraantuneet maalaiselämän realiteeteista, jolloin elämän alku ja loppu olivat elämään kuuluvia asioita.

 

Kun eläinlääketiede on kehittynyt ja omistajilla on taloudellinen mahdollisuus käyttää hoitoa, niin loppuuko hoito koskaan? Kuka päättää milloin hoito lopetetaan? Onko hoitaminen aina automaattisesti se paras vaihtoehto? Miten tulkitsemme eläinsuojelulaissa olevan pykälän eläimen oikeudesta kivuttomaan lajityypilliseen elämään. Eläinsuojelulain yleinen periaate on, että eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty. Lisäksi eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet.

 

Yleiset periaatteet

§1

Tämän lain tarkoituksena on suojella eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta.

3 §

…Lisäksi eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet.

 

Nykyinen  korkeatasoinen hoito mahdollistaa esimerkiksi koirille leikkauksia, joita ei välttämättä ihmisille edes tehdä. Toisaalta eläinlääketiede kulkee ihmislääketieteen kanssa symbioosissa ja molemmat hyötyvät toisistaan. Korkeatasoinen kehittyvä hoito on hyvä sekä koiran että ihmisen kannalta, mutta ongelmaksi muodostuu tilanne kun esimerkiksi leikkauksesta tai hoidosta tulee pääasia koiran tulevan elämänlaadun sijaan; esimerkiksi syöpähoidot jotka lisäävät elinaikaa muutaman kuukauden, elinpoistot kuten kielen poistaminen kasvainten takia, amputaatiot, kymmenien murtumien korjaaminen auto-onnettomuuden seurauksena tai useita saman elimen korjausleikkauksia. 

Kyse voi myös olla omistajan haasteista kuntouttaa tai hoitaa koiran sairautta vaikka leikkaus olisi onnistunut. Kaikki koiranomistajat eivät osaa kuntouttaa koiraa leikkauksen jälkeen tai esimerkiksi pistää diabeetikko-koiraa. Syy voi olla omistajan osaamattomuudessa, mutta myös koiran kivusta johtuvasta aggressiivisuudesta tai haasteista lääkkeiden antamisessa, siteiden vaihdossa, pitkäaikaisessa häkkilevossa, tai omistaja voi esimerkiksi asua hissittömässä asunnossa, jolloin ison polvi- tai kyynärleikatun koiran ulkoiluttaminen tuo valtavia haasteita.

Nykyään kun seuraa sosiaalisessa mediassa näitä pohdintoja, usein ratkaisuiksi tarjotaan uuden kodin etsiminen, mutta onko se koiran kannalta hyvä ratkaisu?  Sosiaalisessa mediassa näyttää vallitsevan ajatus, että uusi koti ratkaisee aggressiivisen käyttäytymisen pulmat. Onko myöskään aggressiivisen koiran kannalta uusi koti aina se paras ratkaisu tietämättä koiran terveydentilaa, perimää, kehityskaarta kohdusta tähän päivään, kokemuksia ja koulutustaustaa? Paraneeko esimerkiksi koiran aivokasvain kotia vaihtamalla?

Hoitaminen on hyvästä, mutta milloin koiralle olisi parempi antaa sen nukkua pois, kysyy Patric Ragnarson (2024) luennossaan. Näissä esimerkeissä eläin ei parane, sen elämää ainoastaan pitkitetään.

 

Koiran elämä voi olla hyvä vaikka se on lyhyt. Mitä koira ajattelee elämästään ja sen pituudesta? Onko koiralle itseisarvo elää niin pitkään kun mahdollista? Kiittääkö koira koska se sai kaksi kuukautta lisäaikaa syöpähoitojen takia? Onko koira, jolla on syöpä, onneton? 

Ihminen ajattelee ja tiedostaa elämänsä pituuden eri tavalla kun koira. Koira ei myöskään tiedosta syövän olemassaoloa jos se ei siitä kärsi. Jotkut kasvaimet eivät pitkään aiheuta oireita, vaikka ovatkin pahanlaatuisia. Ihminen voi ahdistua suurestikin tiedostaessaan syövän olemassaolon, vaikka se ei aiheuta oireita. Samalla tavalla me ihmiset voimme ahdistua tiedosta syövän tai diabeteksen esiintyvyydestä suvussamme, riippuvuusgeenin olemassaolosta tai muista perinnöllisistä asioista. Koira ei murehdi tulevia sairauksiaan eikä mahdollista geneettistä perimäänsä, jos omistaja ei niistä ahdistu ja viestitä ahdistusta koiraansa.

Elääkö koira minua varten? Kun haastattelin pieneläinhautaustoimiston perustajaa Virpi Jumiskoa, hän kertoi että yllättävän moni ihminen on yksinäinen ja hänen ainoa ystävänsä voi olla kissa tai koira. Näissä tilanteissa luopuminen voi olla todella raskasta, varsinkin jos tiedostaa, että uutta koiraystävää ei tule saamaan esimerkiksi korkean iän takia. Joillekin koiranomistajille se oma lemmikki voi olla jopa rakkaampi kuin toinen ihminen. Virpi Jumisko muistuttaa, että kyse ei ole ainoastaan koiran hyvinvoinnista, vaan myös koiran perheen. Perheet ovat erilaisia; joskus koira on omistajan ainoa perheenjäsen ja joskus perheessä on monta lasta, joille voi olla vaikea selittää koiran poismenoa. Tilanteita on moninaisia. Me koemme ja suhtaudumme kuolemaan eri tavoin. Kuolema voi tuntua luonnolliselta ja hyväksyttävältä, mutta myös pelottavalta, epätodelliselta tai se voi herättää vihaa ja katkeruutta. Kuolema voi myös herättää vanhoja muistoja, jolloin suremme edellisiä poismenneitä kun kohtaamme kuoleman uudestaan.

Kärsivän lemmikin elämää ei kuitenkaan saisi pitkittää omistajalle aiheutuvan luopumisen vaikeuden, mielipahan ja surun vuoksi. Jos lemmikille eläminen aiheuttaa vain turhaa tuskaa ja kärsimystä, eikä toivoa ole, viimeinen palvelus, jonka voi tehdä on eutanasia. Ihmisen päätösvallassa on, että lemmikin kärsimys loppuu. Tämä on lemmikkiä hankkiessa pidettävä mielessä, sillä ne elävät yleensä lyhyemmän ajan kuin me ihmiset. (Esy).

 

7 §

Leikkaus tai muu siihen verrattava kipua aiheuttava toimenpide saadaan eläimelle suorittaa vain, jos se on eläimen sairauden tai muun siihen verrattavan syyn vuoksi tarpeellista.

 

https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1996/19960247

 

Jos joudut äkillisesti tilanteeseen, että joudut päättämään koiran hoidosta tai koiran vakavan sairastumisen jälkeisestä jatkohoidosta, Patric Ragnarson listaa muutaman kysymyksen mitä voit pohtia:

 

Millä todennäköisyydellä hoito onnistuu?

·       Miten potilas kokee hoidon, tuleeko elämänlaatu paranemaan?

·       Kuinka pitkään potilaan elämänlaatu tulee olemaan hyvä, kunnes vakava sairaus uudistuu ja joudutaan harkitsemaan eutanasiaa?

·       Kuinka suurella todennäköisyydellä potilas tulee kokemaan kipua ja vaivaa päätöksestä johtuen?

·       Mitä hoito voi tulla maksamaan?

 

Ennen jokaista hoitoa kysy itseltäsi:

·       Miksi hoidetaan?

·       Kenen vuoksi hoidetaan?

·       Mihin hintaan hoidetaan?

 

Pitääkö miettiä eutanasiaa?

·       Voiko koirasi tehdä asioita mistä pitää?

·       Onko koiralla enemmän kipua kuin hyvää oloa?

·       Käyttäytyykö koira epänormaalisti, eikö ole enään oma itsesnsä?

·       Onko kipu tehnyt koirasta arvaamattoman tai pureeko se? Pystyykö koira hallitsemaan kehontoimintojaan?

·       Vaikuttaako koiran tilanne omistajan elämänlaatuun kielteisesti?

·       Tuleeko koiran hoito vaikuttamaan omistajan talouteen kohtuuttomasti?

 

Jos yksikin vastaus on myönteinen, niin löytyy riittävä perustelu eutanasiaan, pohtii Ragnarson.

 

On erittäin tärkeää, että koiran omistaja, eläinlääkäri ja muut osalliset keskustelevat kaikista osa-alueista; hoidosta, prognoosista, elämänlaadusta ja eutanasiasta, koiran parasta ajatellen. Tämä on tärkeää varsinkin jos omistajan on vaikea tehdä päätöstä ja hän kaipaa vahvistusta ulkopuolelta.  Eläinlääkäri voi odottaa, että omistaja tekee päätöksen eutanasiasta tai hoidon lopettamisesta oma-aloitteisesti, muuten hoito jatkuu. Tällöin eläinlääkäri ei ota eutanasiaa puheeksi. Eläinlääkäri voi myös auttaa omistajaa päätöksenteossa. Jos eläinlääkäri ei ole halukas neuvomaan, voi pyytää hänen henkilökohtaista mielipidettään.

 

On muistettava, että luopuminen kuuluu elämään. Lemmikki ei osaa kertoa tunteistaan ja kivuistaan, joten vastuu on loppuun saakka omistajalla. Eläinlääkärit ovat yleensä sitä mieltä, että eutanasiapäätös on parempi tehdä hieman liian aikaisin kuin liian myöhään, jotta eläin välttyisi turhalta kärsimykseltä.

Syitä koirasta luopumiseen voi olla monia. Äkillisesti alkanut sairaus tai tapaturma, mutta myös pitkään jatkunut sairaus tai vanhuuden vaivat, joista koira ei enää parane eikä sen kipua voida enää lievittää. Kun koiralla on selkeästi enemmän huonoja kuin hyviä päiviä ja sen elämänlaatu on selkeästi alentunut on oikea hetki luopua siitä. Koiran omistajana sinä näet ja tiedät kokonaistilanteen, mutta eläinlääkärillä on kykyä ja ammattitaitoa tehdä lopullinen arvio ja ennuste koirasi terveydentilasta. Vie koirasi eläinlääkärille ajoissa, älä odota liian pitkään. Kun koirasi on kuolemassa, se ei useinkaan tarkoita yllättävää, äkillistä ja helppoa kuolemaa, vaan se voi sisältää pitkällistä kärsimystä ja tuskaa. Jokainen varmasti toivoo, että oma koira nukkuisi itsestään rauhassa pois, valitettavasti näin kuitenkin tapahtuu hyvin harvoin. 

 

Lähteet:

Kontturi-Salmi, Annika (2018). Kun se viimeinen päivä koittaa. Lounais-Suomen Spanielikerho ry:n jäsenlehti Lurppa 2/2018. https://issuu.com/lurppa/docs/lurppa_2_2018

 

Ragnarsson, Patrik (27.3.2024). Bara för att man kan- ska man? ESSENTIAL FOODS OCH BREEDER'S INSIGHTS. Web. essentialfoods.se

 

https://www.hesy.fi/ala-pitkita-lemmikin-karsimysta/Julkaistu 29.05.2020