Juttu julkaistu Cockerspanielilehti 1/2025
.jpg)
Teksti ja kuvat: Annika Kontturi-Salmi
Cockerspanieli-lehdessä nro 2/2024 oli juttu yhdestä koiranomistajalle raskaimmista ja vaikeimmista päätöksistä, eli koiran eutanasiasta. Jutussa keskityin koiraan ja koiran elämänlaadulliseen näkökulmaan. Kirjoittamisen jälkeen jäin pohtimaan sitä, että pitäisikö jutulle tehdä jatko. Silloin kun koira esimerkiksi sairastuu vakavasti ajattelemme luonnollisesti ensisijaisesti koiraa ja koiran hyvinvointia. Entä koiranomistaja? Aina ei lähipiiristä löydy kuuntelijoita tai eläinystäviä, jotka ymmärtävät. Virpi Huuskon haastattelussa tuli myös ilmi kuinka paljon on yksinäisiä ihmisiä, joille koira on kaikki kaikessa. Mitä heille tapahtuu, kun koira kuolee? Emme myöskään voi jättää itseämme koiranomistajina huomiotta, vaikka emme yksinäisiä olisikaan. Koira on useimmille meistä perheenjäsen, josta on todella vaikea luopua ja suru voi olla ahdistava. Surun tuoma ahdistus ja pelko voivat myös olla syitä miksi siirrämme viimeistä päätöstä liiankin kauan. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että suru on terve reaktio menetykseen.
On hyvä kuitenkin muistaa, että koemme surun ja luopumisen yksilöinä, ja tilanteet ovat aina yksilöllisiä. Mitään oikeaa tai väärää tapaa surra ei voi sanoa. Aikaisemmin suru on nähty työnä, joka sisältää viidestä seitsemään eri vaihetta riippuen tilanteesta. Nykyään surua ei nähdä näin lineaarisena, joskin vieläkin tunnistetaan muutamia tyypillisiä vaiheita kuten sokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen.
Toinen arka asia on saako koiran tai eläimen poismenoa surra? Me koiranomistajat ymmärrämme yleensä hyvin toistemme surua koiran poismenosta ja voimme siihen samaistua. Voimme kuitenkin esimerkiksi työpaikalla kohdata ihmettelyä tai hämmästelyä esimerkiksi niin kutsutuilta “ei-eläinihmisiltä”, “sehän oli vaan koira” -tyyppisesti. Toisaalta ystävän tai omaisen surun kohtaaminen on aina vaikeaa, koska myötäeläjänäkin voi tuntea itsensä avuttomaksi. Tapahtunutta ei pysty poistamaan, eikä sanat tahdo riittää. Voi olla lohduttavaa tiedostaa, että surija harvoin kaipaa ratkaisuja - päinvastoin myötätunto ja tuki riittävät. Voit esimerkiksi kysyä josko voit olla avuksi tai mitä surija kaipaisi.
.jpg)
Ensimmäisessä sokkivaiheessa tapahtuma tuntuu epätodelliselta. Vaikka koira olisi jo vanha, kävellyt jo vuosia kankeasti, kuulo ja näkö heikentynyt, ollut pidätyskyvytön, vaikeasti sairas, leikattu jo muutaman kerran, niin eutanasiapäätöksen lopullinen tekeminen tai kuolema voi tulla sokkina. Sokki vaikuttaa kuuluvan asiaan, koska emme pysty henkisesti täysin varautumaan kuoleman lopullisuuteen, vaikka se olisikin ollut pitkään tiedossa.
Minun ensimmäinen koirani kuoli kun olin kaksikymppinen. Olin saanut sen täyttäessäni yksitoista ja koin, että se oli täysin minun vastuullani (vaikka vanhemmat tietenkin kustansivat ja auttoivat). Muistan, kuinka surin sitä varmaan pari vuotta ennen kuin tein eutanasiapäätöksen. Sille tehtiin kaksi nisäleikkausta viimeisinä vuosina, sille tuli kieleen kasvain ja se puri öisin tassuaan. Aavistin, että joudun luopumaan siitä jossain vaiheessa, mutta olin liian nuori käsittelemään asiaa yksin. Koin kuitenkin, että en saa antaa periksi. Koiralle oli jo tehty kaksi suurta leikkausta, jotka olisivat olleet täysin turhia, jos luovutan. Olin omasta mielestäni kiitollisuudenvelassa eläinlääkärille, joka oli yrittänyt auttaa. Olen ihan varma siitä, että olisin saanut apua päätöksentekoon, jos olisin pystynyt puhumaan asiasta. Lopulta, kun tuttu eläinlääkäri oli lomalla, tein päätöksen. Hautasimme isäni kanssa koiran koirien hautausmaalle ja minun itkulle ei meinannut tulla loppua. Nyyhkytin hysteerisesti. Ilma oli kolea ja tumma niinkuin sen usein tahtoo olevan, tai tuntuu siltä.
Toisen kerran koin surusokin mystisesti sairastuneen nuoren lupaavan hevosen kanssa, josta ei löydetty mitään vikaa, mutta joka menetti kävelykyvyn ilman mitään selkeää syytä. Vaikka ei ollut kyse koirasta, uskon että moni voi tunnistaa itsensä tapahtumien kulusta. Hoidin hevosta puolitoista kuukautta, piikitin aamuin illoin vahvoja kipulääkkeitä. Sen karva kiilsi, häntä oli paksu ja se raahautui joka päivä portille minua vastaan, korvat höröllä, silmät kirkkaina, innostuneena siitä mitä tekisimme sinä päivänä. Hoidin ja uskoin. Vasta kun ystävä toiselta paikkakunnalta tuli meitä moikkaamaan tapahtui muutos. Hän näki että toivoa ei ollut, auttoi ottamalla ohjat käsiin. Ystäväni luotsasi minua vaikeassa päätöksessä ja monen monessa asiassa, mitkä piti selvittää hevosen eutanasiaan liittyen. Toimin täysin sokissa, hoidin asiat, lapset ja kävin työssä automaattiohjaus päällä. Voin hyvin ajatella että samantyyppinen tunne tulee esimerkiksi nuoren koiran sairastuessa syöpään, immuunisairauksiin tai kun esimerkiksi sisäelin yllättäen pettää. Eläin näyttää terveeltä ja kauniilta, jolloin on vaikea uskoa tapahtumia todeksi.
Koin myös tällaisen yllätyksen parikymmentä vuotta sitten. Minun erittäin elämäniloisen, energisen ja terveen näköisen koiran vakava sairaus löydettiin yllättäen. Koiralla oli korvatulehdus, jota hoidettiin, mutta syyksi oletettiin allergiaa. Lopulta koira kuvattiin ja todettiin, että se oli täynnä kasvaimia aivoissa, selässä ja vatsassa. Kasvaimet aivoissa olivat niin suuret, että jouduin tekemään lopettamispäätöksen riskien takia. Katsottiin, että kasvaimet olisivat saattaneet muuttaa koiran käytöstä nopeastikin, joten koska meillä oli pieni lapsi, eläinlääkäri ei suositellut minun sitä riskiä ottavan, eikä parantumisesta ollut silloin toivoakaan. Sillä elämänkokemuksella mitä minulla on tänään, ymmärrän että näin voi käydä, mutta silloin olin aika järkyttynyt. Muistaakseni sain koiran vielä hetkeksi kotiin, mutta lopettamispäätös oli tehty. Silloin en pystynyt puhumaan asiasta. Onneksi ystäväni tuli mukaan kun veimme koiran viimeiselle matkalle. Kävelimme sinne 6 km. Jostain syystä en halunnut autoilla, vaan kävellä vielä viimeinen lenkki. Lopetuksen jälkeen jätin klinikan roskakoriin uuden kaulapanna ja hihnan. En pystynyt niitä kantamaan kotiin. Muistan myös myyneeni melkein ilmaiseksi kaikki koiraan liittyvät - trimmikoneen, sängyn, sakset, häkin ym kallista. En kestänyt nähdä niitä enään. Jälkeenpäin kaduin nopeaa toimintaani ja kun kohtasin kohtalotoverin, joka myi omiaan, en pystynyt niitä ostamaan.
Joskus tuntuu, että sokkivaihe tulee jo ennen kuolemaa. Olen kokenut tämän muutaman kerran, esimerkiksi kun koiran hyvänlaatuinen kasvain on viikonloppuna muuttunut aggressiiviseksi syöväksi (leikkausaika oli jo sovittu) tai kun suhteellisen vanhalle koiralle yllättävästi ilmaantui kovat kivut ja pelkotilat. Joskus asiat voivat muuttua parissa päivässä. Joskus voi jäädä mahdollisuus parin päivän ajan hemmotella koiraa sen viimeisinä elinpäivinä. Itse olen saanut siitä lohtua silloin, kun se on ollut mahdollista. Koira on saanut ehdottoman parhaat herkkunsa, käyty suosikkilenkeillä, löhöilty sohvalla - tehty sitä mistä koira on pitänyt. Jos vointi on ollut huono, koiraa ei ole jätetty hetkeksikään yksin, vaan joku perheestä on ollut sen vieressä koko ajan.
Koiran kivun näkeminen on raastavaa. Huomaat esimerkiksi, että kipulääkkeet auttavat vain hetken tai vain heikosti. Sitten huomaat tuntien kuluessa, että tällä kertaa ei suunta muutu parempaan kipulääkityksestä huolimatta. Tunnet kylmäävän tunteen, sokin. Tuntuu kuin olisi mennyt ikuisuus, mutta kyse on vain ollut parista päivästä siitä, kun ensimmäisen kerran huomasit koiran oireilevan, siihen kun se lopulta pääsi kivuistaan. Kun näissä tilanteissa minua/meitä on tukenut rauhallinen ja empaattinen eläinlääkäri, niin lopusta on tullut kaunis, helpottava - jopa valoisa tilanne. Näissä tilanteissa on itsekin lopulta ymmärtänyt, että koira tuli päivänsä päähän, sekä henkisesti että fyysisesti, vaikka se meni nopeasti. Jälkeenpäin voi tulla epätodellinen olo - mitä oikein tapahtui? Teinkö kaikkeni? Huomasinko oireet liian myöhään, ja niin edelleen. Tällöin ovat eläinlääkärin sanat ja lääketieteelliset selitykset erityisen tärkeitä. On tärkeää saada tietoa esimerkiksi aggreessivisen syövän käyttäytymisestä. Aggressiivinen syöpä kun on usein nimensä veroinen.
Nuoren koiran kuolema tulee usein täysin nurkan takaa ja odottamatta. Maailmaa pysähtyy ja mikään ei ole enään niin kuin ennen. Tuttavapiirissäni on ystäviä, jotka ovat menettäneet nuoren koiransa liikenneonnettomuudessa. Näitä tilanteita on edeltänyt suuri ilo vieraista tai perheenjäsenistä, jotka ovat ajaneet pihaan tai pihatiellä. Helposti ajattelee, että liikenneonnettomuudet tapahtuvat moottoritiellä tai kaukana kotoa, esimerkiksi karkumatkalla, mutta kokemukseni mukaan ne ovatkin tapahtuneet lähellä kotia. Nämä tilanteet voivat johtaa syyllisyyden tunteisiin, vaikka kyse on harmillisesta onnettomuudesta. Näissä tilanteissa tulee epätodellinen olo, kun se, mitä vähiten odottaa, tapahtuu. Meidän perusturvan tunne voi särkyä. Syyllisyys voi muuttua vihan tai pelon tunteiksi.
Joskus kuolema voi olla helpotus, niin kamalalta kun se kuulostaakin. Kyseessä voi olla kroonisesti sairas koira, joka on kituuttanut pitkään. Koiraa on pistetty ja tutkittu kaikin tavoin, kun vikaa on etsitty. Lopulta tutkimukset ovat tyhjentäneet omistajan varat. Silloin loppu voi olla surullinen, mutta samalla helpottunut. Elämä on voinut kiertää kehää ja lopulta huonoja muistoja on enemmän kuin hyviä. Näin voi myös käydä aggressivisen koiran kuoltua. Jos perhe on esimerkiksi pelännyt koiraa, sitä on rajoitettu, vartioitu, ennakoitu ja aina eletty jännityksen vallassa, niin koiran pois päästäminen voi olla sokki ja lopulta helpotus. Silti suru on läsnä.
Joskus nuoret koirat ovat myös hyvin touhukkaita. Eivät osaa varoa, maistelevat, kiipeilevät ja juoksevat. Joskus tulee myös päinvastainen tunne, eli ihme että pysyvät hengissä vaikka nielevät purukumia, sukkia, kiviä, lehtiä, leluja, palloja ja paljon muuta. Joskus se voi kuitenkin olla pienestä kiinni - koira selviää vaikka nielaisi tinasotilaan, mutta ei kun söi puolikkaan tatin. Minua lohdutti kerran eläinlääkäri, että koira ei tiedosta kuinka pitkä sen elämä oli. Se tietää vain sen, että sen elämä oli hyvää, vaikka se oli lyhyt.
Me suremme yksilöllisesti ja joskus voi olla vaikea ymmärtää toisen tapaa surra myös perheen sisällä. Siinä kun joku näkee että toinen suree liian kauan tai on liian masentunut, toisen mielestä toinen ei välitä, on kylmä tai liian iloinen. Surua ei kuitenkaan voi mitata, eikä itku ole surun mitta. Joku itkee ulospäin, toinen voi itkeä sisäänpäin. Toinen haluaa puhua ja muistella, kerta toisen jälkeen, toinen ei halua puhua ollenkaan, vaan keskittyy uusiin harrastuksiin tai uppoutuu tekemiseen. Surussa voi olla vaikea huomioida muita perheenjäseniä. Voi olla erityisen haastavaa tietää, miten suhtautua lapsen suruun.
Jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten, ja perheillä voi olla yllättävänkin erilaisia periaatteita suhtautumisessaan lapsen suruun. Aikuinen voi kertoa lapselle tähdestä taivaalla, kun toinen aikuinen kertoo aika yksityiskohtaisesti tapahtumista. Kirjallisuudessa suositeltiin auttamaan lasta työstämään surua auttamalla lasta muistelemaan (koiraa) eri tavoin; “muistatko kun koira hyppäsi laiturilta tai söi isän kengät” -tyyppisesti. Pääasia että mahdollistaa muistamisen, vaikka valokuvien avulla ja antaa lapselle mahdollisuuden muistella ja puhua. Suru ja luopuminen voivat olla raskaita tunteita, mutta esimerkiksi koiran äkillinen katoaminen, voivat vaikutta lapseen henkiseen turvallisuuden tunteeseen myöhemminkin, jos siitä ei puhuta.
Toinen ryhmä, joka voi jäädä huomiotta, on nuoret aikuiset, varsinkin jos ovat jo muuttaneet kotoa pois. Koira on voinut olla heille erittäin tärkeä lapsuudessa ja nuoruusvuosina, ja sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, kun eivät enään asu kotona. Koira on kuitenkin ollut heille tärkeä, joten olisi hyvä tarjota heille mahdollisuus sanoa hyvästit tai tulla mukaan viemään koiraa viimeiselle matkalle. Itselleni kävi juuri näin. Olin viemässä meille kaikille todella rakasta koiraa viimeiselle matkalle sen aggressiiviseksi muuttuneen syövän takia. Onneksi nuori eläinlääkäri ymmärsi kysyä perheestä, jolloin mainitsin että toinen poikani opiskelee ja toinen on töissä, kumpikaan ei asu kotona. Hänen kehotuksesta soitin molemmille ja kysyin että haluavatko he tulla mukaan ja molemmat halusivat. Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen eläinlääkärille joka osasi olla kaukaa viisas.
On hyvä muistaa että voi tuntea onnea ja olla onnellinen surusta huolimatta. Kauniit muistot voivat olla onnellisia, vaikka samalla itkisikin suruun. Jossain vaiheessa elämä niin sanotusti voittaa. Jaksaa kohdata muita koiranomistajia ja heidän koiriaan, kertoa omasta koirastaan ja muistoistaan. Voi olla että jaksaakin lähteä mukaan lenkille tai ottaa hoitokoiran. Surusta tulee kaunis viesti kiintymyksestä, jota tunsi ja tuntee omaa koiraa kohtaan. Jos huomaa läheisessä tai itsessään pitkäkestoista ja vahvaa ahdistusta, eikä millään saa kiinni arjesta, kannattaa hakea ammattiapua.
Olipa kuolemaa sitten osattu odottaa, tai se tulee yllätyksenä, niin aluksi koemme sokin. Aikaisemmat menetykset tulevat mieleen ja lisäävät ahdistusta. Tulee neuvottomuuden ja avuttomuuden tunteita, yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Voi myös tuntea vihaa, katkeruutta tai kateutta, tai kieltää tapahtuman. Tavalliset asiat voivat menettää merkityksen, mikään tai ketään ei kiinnosta, mikään ei tunnu miltään ja mitkään asiat ei lohduta. Elämän tarkoitus voi hetkellisesti kadota. Ei voi, eikä saa, iloita mistään. Haluaa vaan olla yksin. Voi tuntua siltä että kukaan ei ymmärrä.
Tämän akuutin surun jälkeen alkaa hiljainen sopeutuminen menetykseen ja toipuminen. Suru muuttaa muotoaan ja arki alkaa pikkuhiljaa sujumaan. Tavalliset arjen asiat ovatkin tärkeitä toipumiseen, nämä vanhat kliseet että pitää syödä, nousta ylös, pukeutua, ulkoilla ja yrittää nukkua. Alussa voi olla vaikea kohdata koiranomistajia, joiden kanssa on aikaisemmin käynyt koiralenkeillä tai näyttelyissä. Kaikki oman koiran tavarat, hihnat, ruokakupit, pedit ja tarvikkeet nostaa tunteet pintaan. Joku siivoaa kaikki tarvikkeet heti pois, toinen pitää vesikupin pitkäänkin paikallaan. Aikaisin herääminen, ruokkiminen, ym rutiinit voivat muistuttaa itsestään. Voi olla että aamulla kun herää, ei muista että koiraa ei enää ole. On nähnyt koirasta unta ja vasta herättyään tapahtumat muistuvat mieleen. Voi olla että ostaa koiranruokaa tai kiiruhtaa töistä kotiin, kunnes muistaa että eihän minulla ole enään koiraa ja suru tuntuu taas yllättävän. Se, miten kauan surutyö kestää, on myös yksilöllistä ja koska on esimerkiksi valmis kutsumaan sen uuden perheenjäsenen kotiinsa. Jollakin se kestää vuoden, toinen haluaa sen pian.
Lopuksi -
💓jokaisella koiralla on oma paikka sydämessäni
ja
💚jokainen koira on osa omaa elämäntarinaani.
Lähteet:
Duodecim (2020). Suru. Lahti Tuuli (toim.). Kustannus Oy.
